Tiilimaa – pienestä tiilitehtaasta tulevaisuuden kauppapaikaksi

– Se oli tosimiesten työtä. Tiiliuuni hehkui punaisena kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden koko kesän pyhäpäivinäkin. Polttaminen antoi tiilelle sen värin ja takasi kestävyyden. Piti tietää oikea lämpötila. Tehtävään valikoitui kokeneet ja työhön tottuneet miehet, sanoo tiilitehtaalla vilkkaimpaan tiilentekoaikaan 1950-luvulla työskennellyt Ahti Malila.

Saha- ja myllytoimintaa harjoittanut Nivala Oy perusti tiilitehtaan vuonna 1948. Yhtiössä elettiin eräänlaista vuosikiertoa. Kun kevättalvelle ja kevääseen painottunut sahaustoiminta hiljeni, kesällä ryhdyttiin tekemään tiiliä. Myllytoiminta keskittyi syksyyn.

Tiilitehtaan maa-alueen yhtiö osti Heikkilän isännältä Veikko Kalliolta. Alueelle rakennettiin kolme pitkää katettua rakennusta: polttouuni, tiilentekopaikka ja kylmä varasto. Pajarakennuksessa korjattiin saven kuljetuksessa tarvittavia siirtokärryjä ja koneita. Tiilenkuivausvajoja oli useita.

– Tehdasalue oli kuusi hehtaaria, ehkä enempikin. Siellä vierähti seitsemän kesää, talveksi siirryin sahan puolelle.

Paras savi parissa metrissä

Tiilenteon vaiheet tulivat Malilalle tutuksi saven luonnista, tiiliuunin täyttämiseen ja purkamiseen.

– Ajoin traktorilla kuorma kaupalla tiiliä eri puolille pitäjää ja kauemmaksikin. Hietapojan tehtävänä oli nakata viisi lapiollista hiekkaa savivaunuun, ennen kuin se nostettiin tiilimyllyn päälle, Malila muistelee.

Tiilenteossa tarvittava savi otettiin viereiseltä pellolta. Ylivieskantien myötä osa suuresta savenottoalueesta jäi tien taakse.

– Reilut kolme metriä syvään savimonttuun meni rullavaunurata. Savi lapioitiin kuupavaunukärryihin. Kuormat vedettiin vaijerivinssillä ylös rullavaunurataa pitkin tiilikoneen päälle. Tiilikone puristi saven muotteihin. Myöhemmin kaivinkone tuli helpottamaan lapiotyötä.

Malilan mukaan paras savi oli parissa metrissä. Syvempään ei kannattanut kaivaa. Kolmessa metrissä savi oli liian märkää ja vetistä.

– Tarvittiin paljon kuiviketta, tiilimurskaa ja kalkkia sekaan ennen kuin se kelpasi tiilenpolttoon.

Märät tiilet ladottiin määrävälein olevien lautojen päälle ja laudat kuljetettiin piikkikärryllä kuivausvajaan, jossa tiilet kuivuivat yli viikon. Laudan ja tiilen välissä oli muutaman sentin ilmarako.

Tiiliä tehtiin toukokuusta syyskuulle ja parhaimpaan sesonkiaikaan kahdessa vuorossa. Mutta tiiliuuni toimi yötä päivää.

Tiiliä tehtiin urakalla

Ahti Malila muistaa tiilenteon vaiheet tarkasti.

– Ei polttoa passannut sammuttaa. Se oli urakkatyötä. Kolme polttajaa oli työssä kahdeksan tuntia kerrallaan.

Tiiliuuniin mahtui kymmeniätuhansia tiiliä. Uunin toisessa päässä tiilet poltettiin ja toisesta päästä valmiit tiilet purettiin kuumana kiertouunin sisällä sitä mukaa kuin poltto loppui.

Tiilien jäähtymistä ei jääty odottelemaan. Siihen olisi mennyt monta päivää. Varastosta tiiliä poltettiin itsenäisyyspäivään saakka.

Tiilen polttaminen kesti alun toista viikkoa, vähintään kuusi päivää. Polttoaineena käytettiin yhtiön sahalta tuotuja puurimoja ja haketta, mutta myös koksia ja kivihiiltä.

Hukkaprosessiakin tuli, sillä aina poltto ei onnistunut. Rautatiileksi sanottiin mustaa ylipalanutta tiiltä. Se oli niin kova, ettei sitä voinut käyttää. Katkenneet tiilet hyödynnettiin murskamyllyn kautta uudelleen saven seassa kuivikkeena. Osa tiilimurskasta ajettiin lähialueen tietyömaille tienpohjaksi.

– Tiiliä lähti juna- ja autolasteittain Pohjois-Suomeen ja Rovaniemelle, mutta myös Keski-Suomeen Pihtiputaalle ja Viitasaareen. Monet junavaunut olen lastannut tiiliä täyteen.

600 000 tiiltä vuodessa

Malilan mukaan tehtaan tuottoisimmat vuodet olivat 1950-luvun puolivälissä. Silloin työntekijöitä oli lähes 40. Parhaimmillaan tehdas valmisti 600 000 tiiltä vuodessa.

Tiilitehtaan perustaminen ajoittuu sodanjälkeisen Suomen voimakkaaseen jälleenrakentamisen aikaan, jolloin tiilenteko oli kannattavaa toimintaa. Tiilestä tehtiin taloja ja tehtaita ympäri Suomen. 1940-luvulla pitäjässä oli monta tiilitehdasta. Tiiliä tehtiin myös maataloissa.

Tehdas toimi 18 vuotta. Toiminta loppui vuonna 1966, kun Nivala Oy:n sahausjätteet, joiden varaan osittain tiilitehdas oli perustettu, markkinoitiin selluloosateollisuudelle raaka-aineeksi. 1960-luvun alussa tiilestä oli ylituotantoa. Hinta-laatu-kilpailu oli kova. Moni alan yritys lopetti toimintansa liikevaihtojärjestelmän tiukkenemiseen.

Tiilitehtaan rakennukset purettiin 1960-luvun lopulla. Sen jälkeen alue oli pitkään hevosten kesälaitumena. Vuonna 1979 Nivala Oy myi Tiilimaan alueen Nivalan kaupungille. Savimontut täytettiin täytemaalla ja maisemoitiin tasaiseksi nurmeksi ja sinne istutettiin puita ja pensaita.

Uudet suunnitelmat

Tiilimaa sijaitsee Nivalan keskeisellä paikalla. Kokkola-Kajaanitien ja Kalajoki-Iisalmitien risteys on yksi vilkkaimmista Oulun läänin eteläosassa. Risteysalueen ohittaa 7 500 ajoneuvoa vuorokaudessa.

Alueen kehittäminen alkoi liikennejärjestelyjen myötä. Vuonna 1991 eritasoliittymää varten laadittiin asemakaava. Tiilimaan asemakaava valmistui vuonna 1998. Kauppakeskussuunnitelmat saivat vauhtia kauppapaikkaselvityksen myötä vuonna 2006. Kaupunki suuntasi kaupalliset palvelut Tiilimaan alueelle.

Alueen ensimmäinen rakennus valmistui vuonna 2003 Noutotukulle. Nyt rakennuksessa toimii painoalan yritys. Alueella on myös yksityinen päiväkoti.

Tiilimaan 32 hehtaarin alueen kaupunki on ostanut useilta eri maanomistajilta. Alueen liikennejärjestelyt on uusittu kokonaan. Valtateiden 27 ja 28 risteykseen on rakennettu kiertoliittymä ja uudet kevyen liikenteen väylät. Valaistusta ja linja-autopysäkkejä on uusittu ja rakennettu lisää. Lisäksi on rakennettu katuliittymät Tiiliruukintie ja Tiiliniityntie.

Vuonna 2011 alueelle piti valmistua kauppakeskus ja sittemmin liikenneasema.

Nyt Tiilimaata ideoidaan uusin suunnitelmin monipuolisten kaupallisten palveluiden keskittymäksi.

Teksti Elisa Kujala
Tiilentekokuva Taanilan kuvaamo
Ilmakuva Tiilimaasta 1960-luvulta Nivalan kaupungin mittaustoimen arkisto
Ilmakuvat Tiilimaasta 2021 Jari Jyrkkä